Minulla on tällä hetkellä älypuhelimeni galleriassa kolmetuhattakuusisataakuusitoista (3616) kuvaa. Kuvagalleria on tyhjennetty viimeksi joulukuussa, joten kun kirjoitan tätä tekstiä huhtikuussa, on kuvia syntynyt reilu yhdeksänsataa joka kuukausi. Aika hävyttömän monta. Voin sanoa, että tästä hullusta kuvamassasta ehkä kaksi kuvaa on minulle oikeasti yhtä merkityksellisiä, kuin ne vajaa 80 paperivalokuvaa, jotka äitini on minulle tallentanut valokuva-albumiin vuosien 1991-1993 aikana.
Ennen tätä kuvamassojen kulta-aikaa valokuvia otettiin huomattavasti vähemmän. Uskon, että tällöin myös jokainen yksittäinen valokuva oli meille merkityksellisempi. Kun rullassa oli 24 paikkaa kuville, tuli pohdittua tarkemmin onko tämä asia varmasti valokuvan arvoinen. Kun rullassa oli 24 ruutua, oli iloinen jokaisesta ja odotti niiden näkemistä kuin kuuta nousevaa.
Oman työni äärellä olen nähnyt hetken, kun kädessä pidettävää valokuvaa rakkaasta ihmisestä kaivataan kipeästi. Olen myös kuullut, kuinka mummoilla on jäänyt lastenlasten hääkuvat näkemättä tai kuinka ne viisi vuotta sitten otetut 1-vuotiskuvat ovat edelleen tiedostoina kovalevyn uumenissa. Ja ymmärrettäväähän se on, kun kaikkea on kokoajan paljon, on hankala tarttua kunnolla mihinkään kiinni. Siinä menevät häät ja hautajaiset ja vuodet ovat yhtä joulua ja juhannusta toinen toisensa perään.
Minä päätin lopettaa kiirehtimisen pari vuotta sitten. Huomasin, että kun on liikaa kaikkea hälinää, ei enää näe eikä kuule mitään ja kunnon keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on mahdotonta. Olen tähän ehkä pyrkinyt koko aikuisikäni, mutta tällöin aloin tehdä konkreettisia muutoksia asian eteen. Vähitellen, mutta oikeasti. Aloin vähentää välilehtiä, vastuita, tavaroita, harrastuksia ja ihmisiäkin. Työn äärellä vähensin palveluita, tehtäviä, sillisalaattia ja työaikaakin. Haluan olla asioissa läsnä ja opettelen parhaani mukaan kuuntelemaan kokoajan enemmän ja tarkemmin. Edelleen työnsarkaa koko projektissa tottakai on, mutta olen iloinen että aloitin ja etenen.
Kun lopettaa kiireen ja alkaa karsimaan, sitä huomaakin helposti miten iso merkitys on kaikella, mikä jää jäljelle. Jokainen vaatekappale onkin yhtäkkiä kovin tärkeä, kun muistaa ne kaikki ulkoa ja löytää ne kaapista. Jokainen astia on tärkeä, jokainen kirja on tärkeä, jokainen valokuva on tärkeä. Hetkistä ja ihmisistä puhumattakaan.
Sähköinen valokuva on mahdollistanut ja tuonut meille paljon. Se antaa meille tilaisuuden entistä helpommin saada talteen jokaisen elämämme hetken. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? Liian usein ei mitään. Hetket ovat tallessa, mutta viikon päästä niiden olemassaolo jo unohtuu ja sekoittuu muuhun massaan. Sitten meillä on taas kymmenentuhatta kuvaa puhelimen galleriassa.
Minä olen aina kannustanut asiakkaitani kuvien ääreen pysähtymiseen. Kuvausta suunnitellessa pysähdymme miettimään, miksi kuvia otetaan ja mitä niillä mahdollisesti tehdään. Vedospalaverissa mietimme, mitkä kuvat tuntuvat eniten meiltä ja missä ne kuvat näemme tämän hetken jälkeen. Mitä niillä tehdään, missä haluamme ne nähdä aamuisin ensimmäisenä herättyämme? Sitten kuvien valmistuttua heitetään jo (ainakin ajatuksellisia) ylävitosia siitä että vau, tässä nämä nyt sitten ovat ja matkalla kohti lopullista paikkaansa. Tehtävä melkein suoritettu!
Mikä on siis valokuvan paikka vuonna 2023? Minä vastaisin, että esillä. Uskon, että rakkaimmat kuvamuistomme ovat parhaimmillaan, kun ne ovat nähtävillä. Kun näemme ne joka päivä, ne tuovat myös iloa joka ikinen päivä. Kun voimme käsin koskettaa valokuvan pintaa, taulun reunaa tai kääntää kuva-albumin lehteä, tulee kuvakokemuksesta entistäkin merkityksellisempi. Seinillä roikkuvat, piironkien päällä pursuilevat valokuvat aiheuttavat eniten keskustelua, palauttavat hetkiin ja tuovat meidät yhteen aina, kun ne ovat esillä ja helposti saatavillamme!
-Jenni