Monta vuotta ehti omana ”pöytälaatikkoideanani” pyöriä ajatus Eläketarinoista. Aika, elämä ja sen eri vaiheet ovat kiinnostaneet minua aina ja erityisesti omien lasteni myötä olen oppinut ymmärtämään, kuinka paljon kannamme sekä iloja että suruja sukupolvelta toiselle huomaamattammekin. Toisaalta olen myös oivaltanut, kuinka paljon erilaisia taitoja, tapoja ja perinteitä meillä on kokoajan hiipumassa pois, kun ne eivät enää entiseen tapaan periydy tarinoissa ja yhteisissä hetkissä polvelta toiselle. Olen myös miettinyt paljon ajan käsitettä; koska on oikea aika ja sitten kun? Koska alamme tehdä haaveilemiamme asioita ja ottaa aikaa tärkeille hetkille, ellemme nyt?
Syksyllä 2021 otin viimein pöytälaatikon auki ja nostin vihon pöydälle. Vuoden 2022 aikana herätin henkiin Eläketarinoiden nettisivut, sosiaalisen median kanavat sekä laitoin avoimen haun käyntiin. Olen etsinyt ja löytänyt mahtavia erilaisia ihmisiä Eläketarinoihin ja voin kertoa, että retkessä parasta jo tähän asti on ollut itse matka. Ja lopulta, sehän on vasta alussa!
Keväällä 2023 olin kutsuttuna puhujana mukana Kulttuurisen Vanhustyön Seminaarissa Laurean Tikkurilan kampuksella Vantaalla ja pääsin kertomaan tästä Eläkatarinat-projektistani sote-alan opiskelijoille sekä ammattilaisille. Päivä oli ihana ja innostava, sain oppia ja kuulla mitä kaikkea kulttuurisen vanhustyön parissa tehdäänkään! Kokosin tuolloin esitelmääni varten puheen dioineen ja halusin sen nyt jakaa myös teille. Toivottavasti tästä on iloa ja se tempaa sinutkin mukaan seuraamaan tarinoita niin nettisivuille kuin sosiaaliseen mediaankin: FACEBOOK INSTAGRAM . Olet lämpimästi tervetullut myös hakemaan mukaan Eläketarinoihin, juuri sinunkin tarinasi on merkityksellinen! Heinäkuussa 23 Eläketarinoiden kuvia ja tekstejä löydät näyttelystä Toivakan kirjastolta ja Elokuussa 23 puolestaan Laukaan kirjastolta.
4.5.2023 Eläketarinat – Jenni Oranen
Minä olen syntymästäni asti ollut rikas. En edes aio käyttää nykyistä trendisanaa vauras tai varakas, vaan sanon ihan rehellisen suoraviivaisesti että rikas. Monesti erilaisissa vaurastumisoppaissa sanotaan, että rikkaus pitää ansaita. Sen eteen pitää tehdä töitä, tinkiä muusta, painaa menemään, pitää oikea mindsetti ja päämäärätietoisesti edetä missiossaan kohti maalia.
Mutta sehän ei missään nimessä pidä paikkansa. Hyvin voi myös syntyä kultalusikka suussa ja olla rikas jo heti ensirääkäisystä alkaen. Ilman, että tekee mitään muuta kuin syntyy vaan. Toki pitää syntyä oikeaan paikkaan, aikaan ja perheeseen. Mutta siihenhän me ei juurikaan voida itse vaikuttaa.
Syntyessäni en tiennyt olevani rikas. Vielä lapsena tai nuorenakaan en ymmärtänyt, mikä merkitys rikkaudella on ja kuinka etuoikeutettu voi ihminen olla, kun on rikas. En ymmärtänyt eroa muiden ihmisten välillä, enkä oikein osannut arvostaa rikkauttani sen vaatimalla tavalla. Vähitellen sitten ajan myötä rikkaus alkoi myös hiipua. Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että kun rikkauden menettää, alkaa vasta ymmärtää sen arvon.
Yllä nähdyssä kuvassa keskimmäisenä ovat äidin puolen sukuhaarastani neljä polvea; minä ja omat lapseni, äitini puolisoineen sekä enoni lapset ja minun mummo ja pappa. Tässä koko kolmen suorassa kuvia on pieni poiminta niitä minun rikkauksiani, korvaamattomia.
Omat lapseni ovat viidennettä elossa olevaa leivinuunin lämmittäjien sukupolvea. Saan edelleen kuulla mummoni äidin kuulumisia, tavata kaikkia isovanhempiani, olla tekemisissä omien vanhempieni kanssa ja kasvattaa puolisoni kanssa meidän lapsiamme. Minulla on ollut etuoikeus tavata kaikkiaan kolme iso iso-vanhempaani ja viettää aikaa jokaisen mummoni kanssa niin paljon kuin olen halunnut. Vasta aikuisena ymmärsin, että tämä elämä, jonka olen saanut, on ollut mittaamattoman rikasta. Niin rikasta, ettei sitä ikinä voisi rahalla ostaa. Harmi etten tajunnut sitä 30 vuotta sitten. Toisaalta, koitan nyt nauttia näistä jäljellä olevista rikkauksista parhain mahdollisin keinoin.
Eläkeläisyys aiheena on kiehtonut minua pitkään. En tiedä onko yhtäkään toista ihmisryhmää, jota yleistetään ja laatikoidaan yhtä paljon. ”Ne eläkeläiset” ovat kuitenkin ryhmä, johon kuuluu ihmisiä yli 30 vuoden ikähaitarilla; sama kuin taapero ja keski-ikäinen pistettäisiin yhteiseen lokeroon. ”Ne eläkeläiset” ovat myös ryhmä, joille kaikille tarjotaan ajanvietteeksi mölkkyä ja teatterimatkoja, koska uskotaan että sitä ”ne eläkeläiset” haluavat. ”Ne eläkeläiset” haluavat oletettavasti myös kaikki vanheta kiikkustuolissa metsän keskellä ja pukeutua samalla tavalla. Koska ovat eläkeläisiä.
Arkipuheessa eläkeikä tuntuu olevan myös maagista “sitten-kun” -aikaa, jolloin tehdään kaikki tekemättä ja kokematta jääneet asiat; opetellaan uudet taidot ja kielet, samalla matkustellaan, rentoudutaan, purjehditaan, kokkaillaan, vietetään aikaa jälkipolvien kanssa ja nautitaan omistusasuntojen tuotoista tai menestyneiden osakkeiden osingoista. Toisaalta samaan aikaan voidaan lukea artikkeleista, kuinka “eläkkeelle siirtyminen voi herättää tunteen elämän tarkoituksen katoamisesta” (Suomen mielenterveys RY, 2021) tai “Työuran käsittelemättömät asiat voivat vaivata eläkeläistä painajaisina.” (YLE, 2021).
Oletko käyttänyt viime viikkoina sanaparia sitten kun? Sitten kun tulee kesä, otan taas enemmän aikaa kaikelle kivalle. Sitten kun tämä tenttiputki on ohi, niin helpottaa. Sitten kun tulee sopiva aika, niin alan harrastaa taas pyöräilyä. Sitten kun jään eläkkeelle, on enemmän aikaa matkustella. Sitten kun olen vanhempi, niin alan miettiä tarkemmin oman elämän suuntaa.
Mutta oletko miettinyt, että mitä jos ensikesää, huomista tai eläkeikää ei tulekaan? Tai mitä jos sinulla ei sitten kun-hetkessä olekaan suunnittelemaasi määrää aikaa, rahaa tai terveyttä? Mitä tapahtuu niille kaikille sittenkuneille?
Lainaus matkan varrelta:
”SITÄ MINÄ AINA välillä mietin, että… Meillä oli kotona mullikoita navetallinen ja lapsia iso liuta. Kodin työt tehtiin käsin, ei ollut koneita eikä sähköjä avustamassa. Mutta silti joka sunnuntai oi yhteinen pyhä. Tuvan matot rullattiin ja isäkin oli kotona, syötiin yhdessä ja aikaa vietettiin. Nykyään monen koti ei enää työtä tarvitse ja sähköäkin piisaa joka torppaan.
Mutta aikaa – sitä meillä ei tunnu olevan.”
Olen huomannut, että kun ikää karttuu, sitä enemmän me ihmiset kiinnostumme juuristamme – siitä, mistä olemme tulleet, missä olemme kasvaneet, miten meidät on kasvatettu, millaisia arvoja ja millaista perintöä menneestä kannamme mukanamme. Ymmärrämme että joskus avain nykyhetken haasteisiin tai onnistumisiin piileekin menneessä. Sukupolvien takana.
Kulttuurinen perintö ja ns. Hiljainen tieto kulkee sukupolvilta toisille vain kertomalla. Tänäpäivänä kuitenkin muistelu ja tarinoiden kertominen ei enää olekaan yhteistä arkielämän aluetta. Muistelutilanteita ja sukupolvien välisiä tapaamisia on liian harvassa. Ja silloin kun tavataan, yhteinen kieli toisinaan puuttuu ja sukupolvet valitettavasti erkanevat toisistaan entisestään. Tämänkin vuoksi kannustavia, suunnitelmallisia muisteluhetkiä tarvitaan.
Valokuvan merkitys sukupolvien välisessä kohtaamisessa on aivan mittaamaton. Valokuva tuo meitä yhteen ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuva-albumin katselu yhdessä tuo sekä yhteisöllisyyden tunnetta, että tuo vanhemmille ihmisille konkreettisen apuvälineen kertoa nuoremmille asioista, joita ei välttämättä enää edes ole. Nuoremmille ihmisille valokuva antaa madollisuuden pitää ikäihmiset omassa arjessa kiinni, vaikkei välttämättä aina ehtisi fyysisesti nähdäkään. Se antaa meille nuorille myös ensikertaa ihmiskunnan historiassa mahdollisuuden opettaa vahempiamme; älypuhelin ja whatsapp ovat asioita joihin nuori polvi on kasvanut kiinni ja vanhempi polvi vasta opettelee. Valokuvan rooli muistelutyössä, surutyössä, muistin ja muistamisen tukena on vailla vertaansa. Digitalisaationkin myötä haluaisin kuitenkin meidän pitävän ensisijaisesti kiinni oikeasta, käsin kosketeltavasta valokuvasta. Ei unohdeta sen merkitystä.
Minä en ole koskaan ollut hyvä historiassa tai maantiedossa. Tai no, olen ollut ihan hyvä koulussa ja oppinut muistamaan lapsena asioita ulkoa, mutten ole ollut innostunut säilyttämään muistissani numeroita, nimiä tai paikkoja. Mutta tarinoista ja ihmisistä, niistä minä olen pitänyt aina. Olen myös aikojen saatossa oppinut sen, että mieleeni jäävät parhaiten muistot, joihin liittyy tarina ja tunne. Uskon, että päivämäärät ja nimet voimme aina tarkastaa jostain; vanhoista sanomalehdistä, kirkon kirjoista, naapurin Eevan kertomasta tai Googlesta. Mutta sitä, miltä joku asia toisesta ihmisestä sillä hetkellä tuntui, kuulosti tai tuoksui, sitä tietoa emme saa kuin kuulemalla häneltä itseltään. Ja sinä piileekin tarinoiden tärkeyden ydin.
Eläketarinoita tehdessä olen tullut huomaamaan, että tunne- ja aistimuistot ovat ihmisten vahvimpia muistoja. Ne saattavat hiipiä huomaamatta takavasemmalta jonkun tuoksun tai äänen aikaansaamana. Laulu radiossa voi herättää isoja muistoja tai valokuva tutusta hetkestä voi saada aikaan pullan tuoksun nenään. Joskus monenlaiset muistot voivat olla ikään kuin lukitussa rasiassa jossain mielen vintillä ja niihin päästään käsiksi vain uteliaalla mielellä ja kysymyksillä.
Lainaus matkan varrelta:
”Minä toivoisin, että kaikki eläkeläiset pääsisivät Jenni sinun haastateltaviksesi. Olen muistanut ja oivaltanut itsestäni asioita, joita en edes muistanut muistavani.”
Minä koen, että jokaisella meillä on oma erityinen Tarinamme. Ei tarvitse olla ydinfyysikko, ei karaten maailmanmestari tai Presidentti että voi jättää jälkensä tähän maailmaan. Jokaisen meidän elämä on ainutlaatuinen, eikä koskaan toisensa kopio. Jokainen tarina ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Meillä suomalaisilla on hyvin vahva eiminuntakiatarvitse-ajatusmalli. Ei minua varten tarvitse kahvia keittää, ei minua tarvitse huomioida, ei tästä tarvitse numeroa tehdä, ei minusta tarvitse numeroa tehdä. Kuitenkin jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itseään, minuna.
Eräs haastateltavani sanoi ”Enemmän tarvitsemme tarinoita juuri meistä ihan tavallisista ihmisistä, sillä meitähän suurin osa väestöstä on.” Ja en voisi olla enempää samaa mieltä. Jokainen meistä tarvitsee erityisyyden, nähdyksi tulemisen ja osallisuuden tunnetta ja se luodaan parhaiten mahdollisimman monenlaisia, ihan niitä tavallisia, tarinoita kertomalla.
Meidän ihmisten on monesti hankala kehua itseämme tai ottaa kehuja vastaan. Olen huomannut, että joskus asiasta ”itsensä ulkoistaminen” helpottaa niin positiivisten, kuin negatiivisten asioiden kohtaamisessa. Kun tartumme ihmisten kanssa sanallisiin hetkiin tai valokuviin, on heidän monesti helpompi alkaa kertoa ensin asioista, tavaroista ja sen siivellä myös tunteista.
Se hetki, kun ihminen kertoo elämästään ja itsestään jotain erityistä, on aina paikka jossa luoda luottamusta. Kiireettömällä olemuksella, empatialla, kohtaamisella ja aidolla kuuntelemisella pääsee jo pitkälle. Erilaisia tarinoita kuullessaan ja toisen kanssa jakaessaan sitä herkästi huomaa myös sen, että lopulta me ihmiset ikään katsomatta emme välttämättä olekaan niin kovin erilaisia.
Monesti ajatellaan, että menneisyys on piiloutunut museoihin ja muistot vitriineihin. Todellisuudessa kaikki mennyt on juuri tässä, ihan lähellämme kun osaamme vain sen nähdä. Se voi vaatia kysymistä yhden, kaksi tai kolmekin kertaa. Se voi vaatia jo haurastuneiden siltojen korjausta tai palaamista niihinkin asioihin, mistä ei puhuta. Mutta todellisuudessa menneisyys, kipeäkin, auttaa meitä ymmärtämään paremmin myös tätä hetkeä sekä tulevaa. Ennen kaikkea se voi auttaa menneestä kertovaa kokemaan olevansa tärkeä, merkityksellinen pala kokonaisuutta.
Koen, että kysyminen ja tarinoiden eteenpäin kertominen on meidän jokaisen vastuulla. Kun keskuudessamme on vielä ihmisiä, jotka muistavat ketä vanhassa perhekuvassa on, kysytään se ja kirjoitetaan ylös. Kun perheessämme on tarinoita ja muistoja, annetaan ne perinnöksi lapsillemme iltasadun tai muistiinpanojen avulla.
Muistetaan, että
IHMINEN ON KOKONAISUUS
- Mennyt on osa meitä, nykyhetki on nyt, mutta tulevaisuus on meille jokaiselle avoin.
- Voimme aina oppia myös menneestä. Voimme ymmärtää toista ihmistä paremmin ymmärtämällä hänet kokonaisuutena
- Mieli ja keho ovat yhtä tärkeitä. Vaikka ihmistä huomioitaisiin ja hoivattaisiin fyysisesti, myös kohtaaminen ja kuunteleminen on tärkeää. Mielen vetreys vaikuttaa myös kehon vetreyteen.
IHMINEN ON YKSILÖ
- Ei yleistetä eikä oleteta. Vaikka ihmisessä olisi piirteitä, jotka voivat vaikuttaa samankaltaiselta toiseen ihmiseen, emme voi koskaan olettaa että nämä kaksi ovat kopioita.
- Jokainen tarina ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Muistorikkaita, tarinallisia hetkiä!
-Jenni
