Kuvauspelko, kamerakammo, kameran välttely, tällä ilmiöllä on paljon nimiä mutta aina sama sisältö. Minä olen pelännyt lapsena ihan valtavasti kuvattavana olemista, mutta oma työni ja etenkin opiskeluajat ovat aika hyvin siedättäneet minut myös kameran eteen. Vaikka edelleen nautin olostani enemmän kameran takana, tiedän että iso osa omaa työtäni ja esimerkkiäni on myös kameran edessä selviytyminen.
Minun asiakkaistani eli näistä ihan tavallisista ihmisistä niinkuin sinä ja minäkin, hyvin hyvin (sanoinko jo varmasti hyvin) harva astelee kameran eteen ja sanoo “ai että kun minä sitten tykkään olla kuvattavana”. Kuvattavana olemisesta ei tarvitse nauttia ja sitä saa vähän pelätäkin, ne möröt kun kertoo rohkeasti ääneen niin yleensä tilanne saadaan käännettyä tai niitä ahdistuksia ainakin lievennettyä. Kuvattavana olemisesta voidaan saada ihan siedettävä, jopa miellyttävä kokemus ja vaikka vähän silti jännittäisi, lupaan että lopputulos on sen arvoinen. Aikuisenkin on ihan ok myöntää, että kuvaus ei ole mukavuusaluetta, sen kanssa päästään paljon paremmalle startille kun sekä kuvaaja että kuvattava tietävät tilanteen!
Niin yksityisasiakkaiden kuin yritysasiakkaiden puolella törmään monesti siihen, että kameraa on vältelty pitkään. Etenkin yrittäjälle se on monesti tietyllä tapaa vahingollistakin, koska tätä nykyä jokainen asiakas haluaa tietää, kuka häntä palvelee. Millainen ihminen tämä on, mitä hän arvostaa, mikä on hänelle tärkeää? Mm. tämän rautaisen markkinointi- ja sisustusalan ammattilaisen, Design Himan Marika Hietalan yrityskuvaukset toteutimme tänä syksynä ja vaikka Marikakin viihtyy omien sanojensa mukaan kameran takana paremmin kuin edessä, saimme yhdessä ihan mahtavan kuvakokonaisuuden aikaiseksi hänelle oman yrityksensä markkinointiin käytettäväksi. Kiitos Marika, että luotit minuun ja kerroit kamerakammostasi, lopputulos on todellakin sen epämukavuusalueen ylittämisen arvoinen!
Monesti pelot ja ahdistukset kumpuavat huonoista kuvaus- tai kuvakokemuksista ja oletetaan automaattisesti että “minusta ei kyllä sitten hyvää kuvaa saa”. Harvoin tämä johtuu kuvattavasta, vaan siihen vaikuttaa myös aika, paikka, tunne, kohdattu henkilö ja tilanne. Tilanne on ehkä ollut kiireinen (työpaikan pikakuvaus, jossa koko kahdensadan hengen henkilöstöstä on otettava kuvat saman päivän aikana ja hoppu on) tai olosuhteet hankalat (kuuma kesäpäivä sukujuhlissa, joku keksii että otetaanpa nyt se ryhmäkuva kun kaikilla on juhlavaatteet. Seisot takarivissä kahden hajuvesin uitetun tädin välissä, sylissäsi on parhaimmillaan itkevä lapsi tai jalassa huutava taapero ja sinunkin tekisi mielesi huutaa, niin kuuma on ja aurinko paistaa suoraan silmään. Juuri kun olet saanut hiukset asettumaan ja mekon korjattua niin ettei alushame paista jonka taapero ehti jo paljastaa, huomaatkin että muut ryhmäkuvasta kaikkoavat ”kuva otettiin jo”. Lopputuloksena sinä kuvassa alushame lerpattaen taapero itkien ja vauva kainalossa roikkuen samalla kuin vasemmalla kädellä suoristat ponnaria). Kohdattu henkilö ja tilanne on voinut olla kaikkineen uusi ja haastava; muistan edelleen kuinka jo luokkakuvauksissa olin monesti se ketä osoiteltiin, kun silmät eivät pysyneet auki. Pelkäsin kuvaustilanteita muutenkin ja minusta on lukuisia itku silmässä olevia yksilökuvia, näistä olenkin somessa kertonut. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi alaluokan kuva, jossa kuvaa ottanut henkilö minulle arvosteli, kuinka en saanut pidettyä silmiäni auki. Tässä yksilökuvassa olen sekä itkenyt, että silmistäni kuin peura ajovaloissa. Toki tälle osaa jo tänä päivänä nauraa, mutta tuolloin mieleen jäi harmi, itku ja epäonnistunut olo. Aikuistella oli ehkä huono päivä, aikataulu saattoi olla pielessä kun tämä yksi pampula ei vaan saanut pidettyä silmiään auki, ja moni tekijä on varmasti vaikuttanut siihen että tällainen tilanne syntyi. Mutta silti, silti se on jäänyt tunnemuistona mieleeni.
Olen itse kuvaajana hyvin aktiivinen ja näkyvä, äänekäskin kun vaikkapa lapsikuvauksista puhutaan. Tämän takia pyydän aina perhettä ennalta kertomaan, jos kuvattava lapsi on kovin ujo tai ”hitaasti lämpeävä”. Näin osaan kohdata lapsen ensikertaa hiukan hillitympänä itsenäni ja villiintyä vasta kun lapsikin sen tekee. Toisille lapsille vauhdikas olemukseni olisi varmasti alkuun ensikohtaamisella liikaa ja siksi haluankin, että pystyn kohtaamaan lapsen aina hänen tavallaan ja tyylillään. Tiedän omien kokemusteni pohjalta, kuinka valtavan tärkeää se on.
Aikuisten kohdalla useimmiten oma rento otteeni auttaa kuvattavaa olemaan helpommin nahoissaan, ymmärrän että monelle kuvattavana olo jo lähtökohtaisesti tuntuu oudolta tilanteelta, mutta parhaan tuloksen saamme aina kun kuvia lähdetään hakemaan yhteistyöllä. Hyvät kuvat ovat monen tekijän summa ja hyvä fiilis on yksi erittäin iso tekijä siinä! Minä olen oma itseni ja tällä pyrin aina siihen, että myös te kuvattavat saatte sitä vapaasti olla. Jokainen meistä on erilainen ja tarvitsee eri asioita rentoutumiseen, tämän vuoksi matala kynnys kaikessa kommunikoinnissa on tärkeää, se että niin kuvattava kuin kuvaaja voivat vapaasti puhua ja kommentoida kuvauksen tiimellyksessä asioita.
Oletko sinä kameran ystävä vai pelkäätkö sitä? Millaisia kokemuksia sinulla kuvattavana olemisesta on vuosien saatossa tullut?
-Jenni