Olipa hyvä, että tavattiin

Kun (aito) rakkaus yllättää

Asia, mistä en ole voinut puhua edes omille ystävilleni saati sukulaisille. Ehkä olen vähän vitsin tapaan sivulauseessa maininnut, mutta siihen se on aina jäänyt. Aito rakkaus yllättää sut vielä kerran laulaa Juha Tapiokin (tai ainakin jotain sinnepäin?). Eipä sitä silti uskoisi, että se enää voi omalle kohdalle osua. Tänään on tapahtunut aika iso käännekohta omassa uudessa rakkaudessani. Hämmennyksen, pelon ja onnen sekaisin tuntein olen nyt liikkeellä kun kirjoitan tätä tekstiä.

kamera-jenoradesign4

Olen itse pohtinut asiaa jo pitkään, aluksi oikein yllätyin ja hiukan hämäännyinkin omista ajatuksistani. Kävin läpi kieltämisen vaiheen, siis sen, missä koittaa sitä yrittää unohtaa nuo mielessä olevat ajatukset ja keskittyä muuhun. Silti ne samat tuntemukset aina palasivat takaisin, yleensä vieläpä entistä vahvempina. Kaiken alkumyllerryksen jälkeen ajatukset tuntuivat jäsentyvän kokoajan selkeämmiksi ja lopulta lukuisten unettomien öiden ja vaihdettujen mielipiteiden ja viestien jälkeen uskaltauduin kertomaan asiasta myös kotona. Mies otti asian yllättävän hyvin, hiukan hämmentyneenä tottakai mutta ymmärsi hänkin että ehkä tämä kuitenkin oli väistämätöntä ja sen vain oli määrä tapahtua. Kävimme asiaa läpi monelta kantilta: kuinka tämä vaikuttaisi perheeseemme, lapsiin, parisuhteeseemme kokonaisuudessaan ja kuinka tästä jatketaan. Keskustelut kestivät viikkoja, aina välillä elettiin tavallista perhearkea ja iloittiin pienistä asioista kunnes taas iltana jos toisenakin koitin avata keskustelua ja saada raameja sille että mitä ihmettä tässä nyt tehdään.

Lopulta tein ratkaisuni yksin, niin kuulemma tässä aikuisten maailmassa kuuluu tehdä. Kannetaan vastuu ja seuraukset niin hyvässä kuin pahassakin ihan itse, turha on mennä muille itkemään että kun tässä nyt kävi näin. Aikuisten maailma on kova, ei auta.

Nyt se sitten istuu tuossa sohvan nurkassa. On koitettu hiukan tutustua, mutta kaikkeen ei pysty heti kerralla.

Viimeviikolla sain viimein asian hoidettua loppuun ja viikonlopun piinallisen odotuksen yli sain maanantaina vahvistuksen, että nyt hommat lähtevät etenemään, eikä peruutusvaihdetta enää voi käyttää. Sydäntä hiukan kylmäsi, mutta ajattelin edelleen että se ei pelaa joka pelkää. Eihän?

Eilen se päivä sitten koitti. Sain tekstiviestin, joka muuttaisi koko loppuelämäni ja vaikuttaisi varmasti myös perheemme elämään tavalla tai toisella. Kerroin asiasta myös miehelleni, jonka silmistä näin omistanikin heijastuvan ”nyt sitä sitten mennään”-katseen. Tuntien odotus tämän vuorokauden puolelle tuntui haasteelliselta, yönikin nukuin jatkuvasti kylkeä kääntäen.

Nyt se sitten istuu tuossa sohvan nurkassa. On koitettu hiukan tutustua, mutta kaikkeen ei pysty heti kerralla. Omat tunteeni ovat yhtä vuoristorataa: olen onnellinen, innoissani, mutta samalla uskomattoman jännittynyt ja peloissanikin. Pahvilaatikot on purettu, jotain uutta on alkamassa. Koitan pidätellä kyyneleitäni ja samalla tekisi mieli hyppiä tasajalkaa. Entä jos sanon tai teen jotain väärin? Mitä jos kiinnyn siihen liikaa ja joudunkin vielä luopumaan siitä? Onko tämä kaikki nyt kuitenkaan ollut sen arvoista? Entä jos en pidäkään siitä? Mitähän mies sanoo? Ja entä lapset?

Seuraavaksi taidan keittää sille kahvit, pyytää ottamaan takin pois ja koitetaan alkaa tutustumaan, ihan rauhassa. Ei me voida heti toisiamme ymmärtää eikä tarvitsekaan. Meillä on koko loppuelämä aikaa.

kamera-jenoradesign
kamera-jenoradesign2

Tervetuloa kotiin uusi ystävä, me pidetään sinusta täällä hyvää huolta!

kamera-jenoradesign3

 

Mites muilla siellä torstai sujuu, joko on pääsiäislomatäpinät 🙂 ?

-Jenni

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *