Olipa hyvä, että tavattiin

Hyvinvointia Hankasalmelta

Menneenä lauantaina sattui muutama mukava perusarjesta poikkeava asia; itselleni viikonloppuvapaa ja lauantaille naisten hyvinvointipäivä Hankasalmella Luontovireen järjestämänä. Luontovireen tapahtumia olin jo pidempään seurannut netin ja somen kautta, mutta harmillisesti aikataulut eivät aiempien avoimien tapahtumien kanssa ollut sopineet yhteen. Tämän lauantain kanssa meille kävi mahtava tuuri ja mukaan Haukilammen Tunnelmatuvan hyvinvointipäivään sain innostumaan 9-vuotiaan tyttäreni.

”Pääosassa on luonnosta nauttiminen ja sen ihmeistä innostuminen. Kuinka sykähdyttäviä ovatkaan suuret puut, isot kivet, korkealta avautuvat näköalat ja erikoiset kasvit, muodot sekä värien kirjo. Lähde mukaani ihmettelemään kaikkea tätä, rentoutumaan ja rauhoittumaan – sekä löytämään Luontovire! ” – Luontovireen kotisivut

 

Päivä alkoi aurinkoisena klo 14 Haukilammen Tunnelmatuvalta, Hankasalmen Säkinmäeltä. Reitti paikalle oli hyvin selkeä ja tiet yllättävänkin hyvässä kunnossa vaikka aika vaihteleva kevätsää meillä on ollut. Ennen viimeistä pienintä tienpätkää selkeä kyltti jo ohjastikin rohkeasti oikealle tielle ”metsään”.

Jo heti pihaan saapuessa tuntui, että nyt on tilaa hengittää. Ihana ulkosaunan tuoksu, lammen laineiden liplatus ja selällä hiljaa eteenpäin uiva joutsen. Olipa ihana hetki pysähtyä ja ottaa vastaan kaikki auringonsäteet, joita retkipäivänä uskomattoman paljon saatiin nauttia muutenkin.

Päivän ensimmäinen osuus oli Tunnelmaretki, jonka oppaamme Marjo heti nimesi rennoksi, palauttavaksi kävelyksi, jossa aistimme luontoa. Retkelle meitä kaikkiaan oli ilmoittautunut mukavan pieni porukka, alle 10 henkeä ikäjakaumalla 9-88 vuotta. Omalle tytölleni olin pyytänyt ennalta ”erityisluvan” naisten päivään osallistumiseen, sillä tiedän että monesti naisten päivien ajatus on nimenomaan oman ajan ottaminen ilman lapsia. Olin kuitenkin haaveillut tämän elämyksen jakamisesta nimenomaan tyttäreni kanssa, joten oli ihanaa, että pääsimme siitä yhdessä nauttimaan.

Kevyeen ja lyhyeen metsässä tehtyyn tunnelmaretkeen sisältyi muutama pysähdys, joissa kussakin jäimme joko ihastelemaan luontoa tai aistimaan sen ääniä. Saimme myös mukavia keskusteluja aikaan ja oli hauska nähdä, miten ryhmämme eri ikäiset keskustelivat keskenään ja jutun aiheita löytyi kaikilla. Toisiksi viimeisellä pysähdyksellä teimme muutaman hengitysharjoituksen Marjon ohjaamana ja tämän jälkeen nautimme tottakai myös nokipannukahvit ennen rantaan alas laskeutumista.

Marjo sanoi jossain kohtaa laskeutuessamme, että ”minä en aio koskaan kasvaa niin aikuiseksi, ettenkö innostuisi kulkemaan polkuja, kiipeilemään kallioille ja halailemaan puita”. Olen itsekin ollut aina kiipeilijä ja seikkailija, mutta harmikseni olen huomannut että aikuisiällä paljon siitä on karsiutunut pois tai jäänyt sivuun. Tällaisissa päivissä sitä aina huomaa, kuinka pitäisi enemmän seikkailla päämäärättömästi, seistä kalliolla ilman kiirettä ja tunnustella erilaisia pintoja. Marjon pirskahteleva ja innostuva luonne on ehdottomasti sellainen, joka saa aikuisenkin ihmisen innolla silittelemään jäkälää tai tutkimaan kiven päälle muotoutuneita ”luonnon ruusuja”.

Retki päättyi Haukilammen rannan pitkospuiden myötä viimein tunnelmatuvan tuntumaan, jossa vielä ennen iltapalan valmistumista ihastelimme maisemia ja tutkimme paikkoja. Testiin menivät tottakai myös riippukeinut.

Hyvin nopeasti kaikkea ihastellessaan ja katsellessaan tuli olo, kuinka tämä mitä nähdään juuri nyt, on vain pieni pintaraapaisu kaikesta. Millainen olisikaan ilta-aurinko riippukeinussa loikoillessa tai polkujen seuraaminen toiseen suuntaan? Vaikka retki oli juuri sopivan mittainen porukallemme, jäi heti olo siitä, että tällaisia päiviä ja tällaisia retkiä tarvitsen elämääni lisää!

Riippumatto-loikoilun päätteeksi meitä odottikin Tunnelmatuvan sisällä kevyt välipala, josta nautimme ennen saunaa. Lasten kanssa kotona aina sanotaan, että ruoka maistuu ulkona paremmalle. Mutta pakko sanoa, että näissä maisemissa lähes koko seinän kokoisten ikkunoiden ääressä tuntee olevansa ulkona, vaikka onkin sisällä.

Patina-sauna oli ehdottomasti päivämme odotetuin kohokohta. Vaikka päivän kävelyretki olikin erittäin sopivan mittainen ja rauhallinen, taisi tyttäreni kuitenkin kolmesti ehtiä kysymään joko mennään uimaan. Kertonee siitä, kuinka paljon tätä osiota päivästä oli odotettu! Patina-saunahan oli jo oma elämyksensä sellaisenaan. En ole koskaan nähnyt yhtä kaunista pukuhuonetta, se oli rakennettu omaksi pieneksi siivekkeekseen heti saunan ulkopuolelle ja kaunis kirkas valokate päästi kaiken auringon sisään.

Uimaranta Patina-saunan pihassa oli hiekkapohjainen, pidemmällä syvähkö mutta lähempänä rantaa lapsellekin sopiva polskutteluun. Laiturin päästä pääsi mukavasti uimaan aikuinenkin ja pakko myöntää, että ensiepäilysten myötä uskalsin itsekin aika kylmään veteen ihan muutaman uintivedonkin ottamaan.

Ehkä parasta itselleni tässä saunakokemuksessa oli hetki. Se hetki, kun vesi on tyyni ja kaikkialla on hiljaista, luonnon omat äänet ovat ainoat, jotka kuuluvat. Tässä hetkessä toivoo, että voisi jäädä vain näin ja unohtua tänne.

Saunassa tytär heitti  löylyä ja sanoi ikkunasta maisemaa katsellessaan: ”Ihan kun oltaisiin mummolassa. Tullaanhan tänne uudestaan?”

Saunan jälkeen meitä odotti Tunnelmatuvan katettu jälkiruokapöytä ja iltakahvit. Tiedättekö kun joskus tilaan astuessa tulee olo, että olisi kotona, vaikka on oikeasti ihan jossain muualla? Sellainen olo minulle tässä hetkessä tuli. Kauniissa ilta-auringossa, tuntemattomien mutta niin tutun tuntuisten ihmisten kanssa lämpimän puheensorinan saattelemana ajattelin, että tämä pitäisi jokaisen kokea.

Aina välillä mietin, miten hullua onkaan, että me ihmiset olemme jollain tapaa vieraantuneet perinteistä ja luonnosta vuosikymmenien saatossa paljon. Minä olen saanut kasvaa oman lapsuuteni maaseudulla ja lähellä luontoa. Olen rakentanut majoja, käynyt partiossa, herännyt aamulla katselemaan vasikoita navettaan ja kalastanut. Koen kuitenkin, että aikuisuus ja modernin elämän ruuhkavuodet ovat vieneet mennessään aika paljon tästä yhteydestä, enkä edes muista koska olisin viimeksi nukkunut teltassa yötä tai kastanut varpaita veteen spontaanilla yöuinnilla. Nämä asiat ovat kuitenkin niitä, mitä haluaisin myös lapsilleni opettaa ja niitä itsekin taas enemmän pysähtyä arvostamaan. Jatkuvan online-tilan, kiireen ja suorittamisen arjessa sielu oikeasti huutaa nokipannukahvia, souturetkeä peilityynellä järvellä ja väliaikaisia tylsyyden hetkiä. Uskon, että niistä myös luovuus ja mielikuvitus syttyvät suurimmilleen. Meillä kaikilla.

Tämän vuoden epävirallinen lupaukseni onkin ollut päättömien (tai päämäärättömien) seikkailuiden lisääminen, luonnossa kulkemisen tehostaminen ja uusien luontokokemusten saaminen. Vaikka meillä Suomalaisilla monella luonto on hyvinkin saatavilla heti ovesta astuessa, tuntuu sen huomioiminen kuitenkin aina vaativan oman ”aikataulutuksensa”. Kun käy lenkillä tai kulkee paikasta toiseen päämäärätietoisesti, sitä aina välillä unohtaa huomioida ympäristön. Sitä keskittyy tehtävään ja unohtaa muun. Kuinka erilaiselta tututkin paikat näyttävätkään kun vaihtaa auton pyörään tai kävelee ympäristöä havainnoiden sykevyön ja juoksuaskeleen sijaan.

Kiitos Marjo, että pääsimme jakamaan tämän pienen elämyksen toteuttamanasi! Vaikka olimmekin vapaapäivällä, halusin jakaa ajatuksiani näin jälkikäteen, sillä kuten monta kertaa päivän aikana puhuimmekin; nämä asiat pitää jokaisen päästä kokemaan itse, mutta ainoa tie sitä kohti on, että muistamme kukin ääneen kertoa miltä juuri meistä on tuntunut ja näyttänyt hetkessä.

-Jenni

 

Ps.. Marjon retkiä voit seurata Luontovireen nettisivuilta  , Facebookista ja Instagramista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.