Kuvauspelko ja kamerakammo, kuka pelkää kameraa?

Kirjoitettu 4.10.2019

Avainsanat: , ,

Kuvauspelko, kamerakammo, kameran välttely, tällä ilmiöllä on paljon nimiä mutta aina sama sisältö. Minä olen pelännyt lapsena ihan valtavasti kuvattavana olemista, mutta oma työni ja etenkin opiskeluajat ovat aika hyvin siedättäneet minut myös kameran eteen. Vaikka edelleen nautin olostani enemmän kameran takana, tiedän että iso osa omaa työtäni ja esimerkkiäni on myös kameran edessä selviytyminen.

Minun asiakkaistani eli näistä ihan tavallisista ihmisistä niinkuin sinä ja minäkin, hyvin hyvin (sanoinko jo varmasti hyvin) harva astelee kameran eteen ja sanoo “ai että kun minä sitten tykkään olla kuvattavana”. Kuvattavana olemisesta ei tarvitse nauttia ja sitä saa vähän pelätäkin, ne möröt kun kertoo rohkeasti ääneen niin yleensä tilanne saadaan käännettyä tai niitä ahdistuksia ainakin lievennettyä. Kuvattavana olemisesta voidaan saada ihan siedettävä, jopa miellyttävä kokemus ja vaikka vähän silti jännittäisi, lupaan että lopputulos on sen arvoinen. Aikuisenkin on ihan ok myöntää, että kuvaus ei ole mukavuusaluetta, sen kanssa päästään paljon paremmalle startille kun sekä kuvaaja että kuvattava tietävät tilanteen!

View this post on Instagram

MINÄ // Siinä se taas on, kuvaaja ihan itse. Juuri rippikoulun päättäneenä. Teiniajoilta minusta on aika vähän kuvia, itsetuntoni oli saanut aika monta kolhua aknesta ja muutamat persoonalliset piirteeni kuten hörökorvani ja suht näyttävät hampaani eivät kaikkia ikätovereita miellyttäneet, tästä olin saanut paljon kuulla. Pidin hiukseni pitkinä, jotta pystyin pysymään piilossa. Ja tämän myötä myös valokuvat jäivät monesti ottamatta, en niitä itse halunnut. Tykkäsin kyllä ottaa itse kuvia; sain päättää miltä näytän valitsemalla oikean kuvakulman. Rakastin mustavalkokuvia, sillä niissä useimmiten huono ihoni ei erottunut niin paljoa. Vaikka olen ollut aina suht hyvä esittämään ulospäin vahvaa, on ollut monia hetkiä, joissa ulkonäkö on tehnyt minut heikoksi. Olenko nyt sopiva, olenko hyvä, miksen voi olla tavallinen kuten muut? Tästä on vahvistuttu vuosien saatossa ja aika on tehnyt tehtävänsä, nykyään osaan olla ylpeäkin siitä etten ole massamuotista kasattu. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse muuttaa. Vähän tämän kuvan jälkeen leikkautin hiukseni lyhyiksi, jotta korvani erottuvat ja alkoi ammattikoulu, jonka myötä uusi elämäntilanne toi uutta vahvuutta ja uskoa itseeni. En ollut enää se vaan olin joku, jokainen aloitti samasta tilanteesta puhtaalta pöydältä, samalta tasolta. Se oli hyvä hetki. Oli kaivettava kuva esiin ihan vanhoja muistellakseen, huomenna olen samassa tilanteessa mutta valokuvaajana, aika huikeaa. Jos sinä tulet huomenna kamerani eteen, muistathan kertoa mistä itsessäsi pidät. Omien kokemusteni myötä tiedän, kuinka ikävää on olla valokuvassa jos se tuntuu pahalta. Tämä kuva onnistui, huomasitko että se on myös mustavalkoinen 🙂. #jenoradesign #valokuvaaja #muistelot #loveyourself #rakastaitseäsi #rakastaitseäsisellaisenakuinolet #uskallaollaomaitsesi #rippikuvaus #rippikuvaaja #toivakka #lievestuore #laukaa

A post shared by Jenni – Jenora Design (@jenoradesign) on

Niin yksityisasiakkaiden kuin yritysasiakkaiden puolella törmään monesti siihen, että kameraa on vältelty pitkään. Etenkin yrittäjälle se on monesti tietyllä tapaa vahingollistakin, koska tätä nykyä jokainen asiakas haluaa tietää, kuka häntä palvelee. Millainen ihminen tämä on, mitä hän arvostaa, mikä on hänelle tärkeää? Mm. tämän rautaisen markkinointi- ja sisustusalan ammattilaisen, Design Himan Marika Hietalan yrityskuvaukset toteutimme tänä syksynä ja vaikka Marikakin viihtyy omien sanojensa mukaan kameran takana paremmin kuin edessä, saimme yhdessä ihan mahtavan kuvakokonaisuuden aikaiseksi hänelle oman yrityksensä markkinointiin käytettäväksi. Kiitos Marika, että luotit minuun ja kerroit kamerakammostasi, lopputulos on todellakin sen epämukavuusalueen ylittämisen arvoinen!

Monesti pelot ja ahdistukset kumpuavat huonoista kuvaus- tai kuvakokemuksista ja oletetaan automaattisesti että “minusta ei kyllä sitten hyvää kuvaa saa”. Harvoin tämä johtuu kuvattavasta, vaan siihen vaikuttaa myös aika, paikka, tunne, kohdattu henkilö ja tilanne. Tilanne on ehkä ollut kiireinen (työpaikan pikakuvaus, jossa koko kahdensadan hengen henkilöstöstä on otettava kuvat saman päivän aikana ja hoppu on) tai olosuhteet hankalat (kuuma kesäpäivä sukujuhlissa, joku keksii että otetaanpa nyt se ryhmäkuva kun kaikilla on juhlavaatteet. Seisot takarivissä kahden hajuvesin uitetun tädin välissä, sylissäsi on parhaimmillaan itkevä lapsi tai jalassa huutava taapero ja sinunkin tekisi mielesi huutaa, niin kuuma on ja aurinko paistaa suoraan silmään. Juuri kun olet saanut hiukset asettumaan ja mekon korjattua niin ettei alushame paista jonka taapero ehti jo paljastaa, huomaatkin että muut ryhmäkuvasta kaikkoavat ”kuva otettiin jo”. Lopputuloksena sinä kuvassa alushame lerpattaen taapero itkien ja vauva kainalossa roikkuen samalla kuin vasemmalla kädellä suoristat ponnaria). Kohdattu henkilö ja tilanne on voinut olla kaikkineen uusi ja haastava; muistan edelleen kuinka jo luokkakuvauksissa olin monesti se ketä osoiteltiin, kun silmät eivät pysyneet auki. Pelkäsin kuvaustilanteita muutenkin ja minusta on lukuisia itku silmässä olevia yksilökuvia, näistä olenkin somessa  kertonut. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi alaluokan kuva, jossa kuvaa ottanut henkilö minulle arvosteli, kuinka en saanut pidettyä silmiäni auki. Tässä yksilökuvassa olen sekä itkenyt, että silmistäni kuin peura ajovaloissa. Toki tälle osaa jo tänä päivänä nauraa, mutta tuolloin mieleen jäi harmi, itku ja epäonnistunut olo. Aikuistella oli ehkä huono päivä, aikataulu saattoi olla pielessä kun  tämä yksi pampula ei vaan saanut pidettyä silmiään auki, ja moni tekijä on varmasti vaikuttanut siihen että tällainen tilanne syntyi. Mutta silti, silti se on jäänyt tunnemuistona mieleeni.

View this post on Instagram

MINÄ // Siinä se on, valokuvaaja ihan itse. Olin tiedättekö lapsena valtavan pelokas kuvattava, lapsuusvuosilta lukuisissa kuvissa olen juuri itkenyt ja osa kuvista on yksinkertaisesti jäänyt ottamatta, sillä en ole suostunut kuvaan. Syytä tuskin kukaan tietää. Valokuvia minusta onneksi on vaikka kerho -ja koulukuvauksista laiha lohtu jäikin, äitini on onneksi ollut ahkera pokkarikameran käyttäjä ja kotialbumeissa kuvia on paljon❤. Nämä itkuiset mutta rohkeat silmät ovat minulle se, minkä muistan aina kun itse lapsia kuvaan. Toivon, että omalla toiminnallani voin rohkaista myös arempia lapsia kameran eteen, niin että kenellekään ei jäisi kokemuksesta kurja tai pelokas olo. Tämän takia kannustan myös vanhempia keräämään malttia kuvauksiin; lapselle uudessa jännittävässä tilanteessa kannattaa antaa aikaa ja rauhaa tottua. Vaikka vähän kiukuttaisi tai pelottaisikin, useimmiten helpoin keino ratkaista tilanne on antaa lapselle tilaa. Ei pakoteta, ei kiristetä vaan annetaan rauhallinen hetki ja kannustetaan. Nämä voivat tuntua aikuisesta siinä tilanteessa pieniltä asioilta, mutta ovat ihan valtavan suuria tulevia vuosia ajatellen 🙏. #jenoradesign #valokuvaaja #omakuva #minäkuva #minäitse #kuvauspelko #kerhokuvaus #koulukuvaus #lapsikuvaus #valokuvaajanarki #childhood #photographer #itsme #mylife #photographerslife #olipahyväettätavattiin #tässäolen #valokuvaajanaiset #naisyrittäjiensomehaaste #mumpreneur #entrepreneurmum #memyselfandi

A post shared by Jenni – Jenora Design (@jenoradesign) on

Olen itse kuvaajana hyvin aktiivinen ja näkyvä, äänekäskin kun vaikkapa lapsikuvauksista puhutaan. Tämän takia pyydän aina perhettä ennalta kertomaan, jos kuvattava lapsi on kovin ujo tai ”hitaasti lämpeävä”. Näin osaan kohdata lapsen ensikertaa hiukan hillitympänä itsenäni ja villiintyä vasta kun lapsikin sen tekee. Toisille lapsille vauhdikas olemukseni olisi varmasti alkuun ensikohtaamisella liikaa ja siksi haluankin, että pystyn kohtaamaan lapsen aina hänen tavallaan ja tyylillään. Tiedän omien kokemusteni pohjalta, kuinka valtavan tärkeää se on.

Kärpäsenä katossa hääkuvauksissa / Kuva: Tuomas Pänkäläinen

Aikuisten kohdalla useimmiten oma rento otteeni auttaa kuvattavaa olemaan helpommin nahoissaan, ymmärrän että monelle kuvattavana olo jo lähtökohtaisesti tuntuu oudolta tilanteelta, mutta parhaan tuloksen saamme aina kun kuvia lähdetään hakemaan yhteistyöllä. Hyvät kuvat ovat monen tekijän summa ja hyvä fiilis on yksi erittäin iso tekijä siinä! Minä olen oma itseni ja tällä pyrin aina siihen, että myös te kuvattavat saatte sitä vapaasti olla. Jokainen meistä on erilainen ja tarvitsee eri asioita rentoutumiseen, tämän vuoksi matala kynnys kaikessa kommunikoinnissa on tärkeää, se että niin kuvattava kuin kuvaaja voivat vapaasti puhua ja kommentoida kuvauksen tiimellyksessä asioita.

Oletko sinä kameran ystävä vai pelkäätkö sitä? Millaisia kokemuksia sinulla kuvattavana olemisesta on vuosien saatossa tullut?

 

-Jenni

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

FacebookInstagramPinterest